Leif GW Persson: Matkan pää

Sankari saa saattohoidon.

Sankari saa saattohoidon.

Sankarin saattohoito

Sain Leif GW Perssonin Matkan pään (Otava 2011; Den döende detektiven), kuten tuhannet muutkin Finlandia-hiihtäjät, Otava-konsernin lahjana noutaessani numerolappuani Lahden hiihtostadionilta helmikuussa. Sponsorilahja sykähdytti aidosti ja koin massahiihdon jännitykseen sekoittuvaa lukuhalun kiihkoa. Kirjalla on tämä yliote minuun.

Otava muistuttaa kansilehdillä liikunnan ja lukemisen tärkeydestä. Se, että massajakoon valittiin palkittu dekkari (pohjoismainen Lasiavain-dekkaripalkinto vuonna 2011), kertoi harkitusta lukukynnyksen madaltamisesta.

Ruotsin kirjallisuussa puhutaan dekkarimuurista, jonka yli kansainväliseen julkisuuteen ei juuri pääse muun genren fiktio. Vertaan dekkarivyörytystä ilkeimmilläni jättibalsamiin, useimmiten kuitenkin suopeasti tienvarsien valtakasviin, lupiiniin. Komeasti kukkiva lupiinimeri tukahduttaa levitessään kasvuympäristönsä luonnonkukat, kuten kellokukat ja apilat.

Persson oli minulle uusi tuttavuus. Tämän liki kymmenen rikosromaanin kirjoittajan tuotanto on kuitenkin vuosien mittaan suomennettu. Puolustuksekseni voin sanoa, että olen aina viihtynyt parhaiten kissankello-, apila- ja päivänkakkarakedoilla.

Kiinnostukseni Perssoniin kuitenkin vahvistui maaliskuussa Ylen lähettäessä neliosaisen sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema (En pilgrims död). TV-sarjassa legendaarinen rikostutkija Lars Martin Johansson, Perssonin dekkarisarjan sankari, tunnettu ”kyvystään nähdä nurkan taakse”, saa tehtäväkseen selvittää Olof Palmen murhaa, ennen kuin 25 vuoden vanhenemisraja umpeutuu. Aihe on myös Perssonin dekkarissa Putoaa vapaasti kuin unessa.

Matkan päässä sen sijaan 67-vuotias, eläkkeellä oleva Lars Martin Johansson on tullut oman matkansa päähän. (Suomenkielisen laitoksen monimielinen nimi on muuten verrattomasti fiksumpi kuin Perssonin kirjalleen antama.)

Rapakuntoinen, ensimmäisessä luvussa aivoinfarktin saava Johansson pystyy ”näkemään nurkan taakse” enää hetkittäin. Dekkarisankarilla näet kuuluu olla terävien aivojen vastapainona vikoja, joita riittävän suuri määrä lukijoita voi tunnistaa omikseen, usein epäterveelliset elämäntavat epäsäännöllisine ruokailuineen ja olemattomine liikuntoineen.

Vaikka miehen pitäisi kuntouttaa itseään pysyäkseen hengissä, hän ei malta olla sukeltamatta neljännesvuosisadan vanhaan ja selvittämättä jääneeseen yhdeksänvuotiaan Yasminen raiskaukseen ja murhaan. Johansson vihaa rikosjutuissa sattumia, mutta juuri sattuman oikusta hän ajautuu arkistoon hautautuneen jutun penkojaksi.

Aikoinaan tutkimuksen mähli sitä johtanut rikoskomissaari Evert Bäckström. Bäckström on tulppana jutussa kuin jutussa, sillä hän myös ”nimitti itsensä rakkaan pääministerimme tutkinnan johtajaksi”. (!!!)

Johanssonille ongelma ei ole vain löytää tekijä, vaan saada hänet kaltereiden taakse sellaisen rikoksen varjolla, joka ei ole vanhentunut. Aivotyössään Johansson hyödyntää tutkijain tekemään puuduttavaa perustyötä. Hän on ammattikunnassa legenda ja kaikkine liikakiloineenkin Leonard Cohenin kaltaisella tavalla karismaattinen: hän tekee naisestaan (=Pia-vaimosta) oman kuningattarensa.

Etäännyttämällä rikoksen selvittämättömäksi vanhaksi tapahtumaksi Leif GW Persson ei mässäile väkivallalla. Sen sijaan lukija kokee, että lapseen kohdistuneella henkirikoksella oli traagiset seuraukset monelle, pahimpana niistä on nuoren elämän väkivaltainen katkeaminen.

Kriminologi Perssonilla itsellään on rikostutkintamaailmassa monta kanaa kynittävänä. Siitä ovat osoituksena singotut herkulliset herjat Evert Bäckströmistä, kirjojen omahyväisestä ja itseriittoisesta kestoantisankarista.

”Siitä miehestä kollega Sundman ja minä olemme täysin samaa mieltä. Jos minun pitäisi valita peräpukamien tai Bäckströmin väliltä, valitsisin peräpukamat.”

Täysiä pisteitä ei saa myöskään ruumiinavauksen tehnyt ja myöhemmin virantoimituksesta pidätetty Sjöberg, eikä liioin tämän seuraaja:

”Pari hänen [Sjöbergin] virkaveljeään oli sanonut itsensä irti ja Sjöbergin seuraaja, se jugoslavialainen törppö, se joka oli niin helvetin likinäköinen, että tervehti joka aamu töihin tullessaan oven vieressä olevaa jukkapalmua…”

Matkan päässä on kyse sankarin saattohoidosta: rikostutkija Lars Martin Johansson kuolee onnellisena metsästystorniin lempiharrastuksensa parissa – ja tekee tilaa uusille fiktiivisille sankareille, joilla aivot ja fyysinen kunto ovat kovin eri maata. Täydellinen tyyppi kun ei lukijoita kiinnostaisi.

Johanssonille antoi TV-sarjassa fyysisen hahmon ruotsalaistähti Rolf Lassgård. Ja Lassgårdhan tähditti myös Henning Mankellin Kurt Wallanderin, jolla aivot ja fyysinen kunto olivat samaten eri maata.

http://sv.wikipedia.org/wiki/Leif_G.W._Persson

Advertisements
Kategoria(t): Rikosromaani, Viihderomaani Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s