Arno Geiger: Vanha kuningas turvapaikassaan

Vanha kuningasMuistisairas isäni I

Itävaltalainen kirjailija Arno Geiger (1968) kertoo kirjassaan Vanha kuningas turvapaikassaan (Lurra 2012; Der Alte König in seinem Exil) Alzheimerin tautiin sairastuneesta isästään August Geigerista.

Ei ole vain yhdenlaista tietä sairastaa Alzheimeria, vaan jokaisella on omanlaisensa, luonteesta, fyysisestä kunnosta ja elämänkokemuksista riippuen. Myös Arno Geiger oppi tuntemaan isäänsä uusin silmin ja asentein. Oireet alkoivat ilmaantua 1990-luvun puolivälissä isän ollessa noin 70-vuotias. Mutta oireita perhe ei osannut moneen vuoteen lukea oikein:

”Sairaus heitti verkkonsa hänen ylleen, vaihvihkaa, huomaamatta. Isä oli takertunut siihen jo perin juurin, ilman että havaitsimme asiaa.” ja myöhemmin ”Jos olisimme olleet viisaampia, valppaampia ja kiinnostuneempia, olisimme säästäneet isäämme, mutta myös itseämme paljolta, ja ennen kaikkea olisimme voineet huolehtia hänestä paremmin ja ehtineet kysellä vielä ajoissa joitakin asioita.”

Isä tajusi itse jo varhain, etteivät hänen aivonsa useinkaan suostu enää yhteistyöhön hänen kanssaan, mutta hän salasi sen aikuisilta lapsiltaan.

”Niinpä leikittiin kissaa ja hiirtä, isä oli hiiri, me olimme hiiriä ja sairaus oli kissa.”

Äitiä ja lapsia oli aina kiukuttanut isän sulkeutuneisuus ja haluttomuus lähteä kotoa minnekään. Häittensä jälkeen hän ei ollut suostunut edes kävelyretkeen, häämatkasta puhumattakaan. Isä ei halunnut tulla häirityksi yhtenäkään päivänä totutuista tavoistaan. Hänelle oli työn ohessa vain koti, suoja ja turvallisuudentunne. Tämä isän ominaisuus mursi lopulta epäsuhtaisen avioliiton kahden kovin eritaustaisen ihmisen välillä.

Kun isä on jo fyysisesti heikkokuntoisena vanhainkodissa, aikuiset lapset tyhjentävät isän syntymäkotinsa viereen rakentaman kotitalon vuosikymmenten roinasta. Arno löytää verstaasta salkun, sisällä kolmetoista arkkia tekstiä, isän muistoja toisen maailmansodan loppuvaiheista omassa elämässään.

Löytyneet liuskat kertovat korutonta kieltä 18 vuotta täyttävän nuorukaisen joutumisesta Saksan armeijaan itärintamalle vuotta ennen sodan päättymistä, kammottavasta sotavankeudesta venäläisten käsissä ja vapautumisesta ”arvottomana”. Muuan puna-armeijan sotilas ottaa hänet kyytiin ja jättää Slovenian ja Itävallan rajapuomille, mistä luurangoksi nälkiintynyt August alkaa pitkän vaelluksensa kotiin Vorfurtiin länsi-itävaltalaiseen laaksoon Reinin latvoilla.

Alzheimeria sairastavalla isällä on alinomaa ahdistava hätä päästä kotiin, sillä hän on unohtanut olevansa kotona. Ahdistus lisääntyy hämärän laskeuduttua. ”isä harhailee edestakaisin neuvottomana ja rauhattomana kuin turvapaikkaansa karkotettu vanha kuningas”, Arno Geiger kuvaa.

Kirjailija oppii pidättymään oikomasta isänsä harhoja, sillä yritys oikeasta tekee isän neuvottomaksi, avuttomaksi ja turvattomaksi. ”Ainoa jäljellä oleva yhteisyyden tila, jota kannatti kokeilla, oli maailma isän tajuamana.” Isän myötäily johtaa sen sijaan usein isässä puhkeavaan leikkimielisyyteen.

”Alzheimerista puhuttaessa on kyse vuosisadan sairaudesta”, kirjailija toteaa ja kirjoittaa:

”Meidän terveiden silmät Alzheimerin tauti avaa näkemään, miten monitahoisia arjen hallintaan tarvittavat taidot ovat. Samalla Alzheimer on vertauskuva yhteiskuntamme tilasta. Yleisnäkemys on kadonnut, olemassa oleva tieto ei ole enää yhden ihmisen hallittavassa … Hänen (isän) elämänsä sai alkunsa aikana, jolloin oli olemassa monia tukipilareita (perhe, uskonto, valtarakenteet, ideologiat, sukupuoliroolit, isänmaa), ja loppuvaiheessa hänen elämäänsä tuli tauti aikana, jolloin läntinen yhteiskunta oli muuttunut jo tuollaisten tukipilareiden rauniokentäksi.”

Kirjassa on lyhyitä välähdyksiä August Geigerin (s. 1926) vanhempien kuvauksen kautta sotaa edeltävän ajan itävaltalaiseen pienviljelijän elämään suurine lapsikatraineen, kolmine lehmineen, pienine hedelmä- ja mehiläistarhoineen, maissipeltoineen ja laidunmaineen, aineelliseen niukkuuteen, aliravitsemukseenkin, kuriin ja ankaraan työntekoon maisemissa, missä näkökentässä levittäytyvät Sveitsin vuoret.
Kuvaus on lukijalle visuaalinen.

Suppeudestaan (188 sivua) huolimatta kerronta polkee paikoitellen paikallaan; kirjailija on tallentanut myös sisällyksettömiä isän ja pojan välisiä jaarituksia. Suomentaja Otto Lappalainen ansaitsee kiitoksen kielen rikkaudesta. Laipio on edelleenkin laipio, eikä köyhtyneellä suomen kielellä sisäkatto!

Kirjan ilmestyessä Itävallassa vuonna 2011 August Geiger oli vielä elossa.

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s