Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna LindgrenSiiri Kettunen, 94 v, ja Irma, 92 v, ovat munkkiniemeläisen vanhusten palvelutalon Ehtoolehdon asukkaita ja ystävykset. Siiri rakastaa ajella ympäri Helsinkiä raitiovaunulla ja katsella tunnettujen arkkitehtien piirtämiä rakennuksia. Hän saa suostutelluksi ratikka-ajeluihin myös takseihin tottuneen Irman.

Yhdessä he viettävät laatuaikaa. He, samoin kuin entinen äidinkielen opettaja Anna-Liisa, lukevat klassista kirjallisuutta, Galsworthin Forsytein tarua, Thomas Mannin Buddenbrookeja, Maria Jotunin Huojuvaa taloa, Solženitsyn Vankileirien saaristoa tai Isaac Singeriä. Muistisairauden plussana kun on se, ettei aiemmin lukemaa muista ja vanha tuntuu aina tuoreelta.

Varsinkin Irmalla on kehittynyt musiikkimaku − mikä on vanhemman polven sivistyneistön varma tunnusmerkki. Irma on myös nuorempana harrastanut laulua ja vieläkin kiekaisee korkealla falsetilla sille päälle tultuaan. Upeita mimmejä nämä Siiri ja Irma, joista ei siis voi olla tykkäämättä.

Riemastuttavaa utopiaa Lindgren elättelee musiikkisivistyksessä muutenkin, sillä raitsikka kympin kuljettaja ajaa erehdyksessä Munkkiniemen suuntaan siksi, että on syventynyt kuuntelemaan korvanappiensa kautta Brucknerin seitsemättä.

Korkean ikänsä vuoksi vanhukset ovat hautajaisten ammattilaisia; niin paljon Ehtoolehdon samanikäisiä asukkaita on kuollut. Siiri ja Irma ovat aina läsnä, ensin kävelykeppeineen, sitten rollaattoreineen.

Ensin kuitenkin kuolee keittiön apupoika, päälle kaksikymppinen Tero. Siirillä oli ollut tapana flirttailla Teron kanssa eikä Terollakaan ollut kuulemma muita tyttöystäviä kuin Siiri. Teron hautajaisissa kukkatervehdyksen laskevat arkulle kaljuksi päänsä ajaneet nahkatakkiset Suomen Enkeleiden edustajat.

Vaikka vanhusten canastassa pulppuaa keskustelu ja ajoittaan helisee Irman tarttuva nauru, kaikki ei Ehtoolehdossa ole kohdallaan. Johtajatar on sydämellisyydessään teennäinen ja ongelmia kuuntelematon. Osastonhoitaja Virpi Hiukkasen polttaa päreensä vanhuksille tuon tuostakin, eikä hänen käytöksensä vaikuta kovin ammattimaiselta. Työntekijät ovat pätkätyöläisiä, tulevat ja menevät.

Jokainen palvelu maksaa – vanhusten ja omaisten mielestä maltaita – mutta omaiset eivät tohdi valittaa laskuista ja suoraveloituksen summista. Kaipa hinnakkuus ja laatu ovat suorassa suhteessa.

Vielä omatoimisissa, mutta lievästi muistisairaissa vanhuksissa suljettu dementiaosasto herättää kauhua. Joukot ympärillä harvenevat. Joka uskaltaa valittaa ja protestoida, alkaa nopeasti muuttua ja kohta hänet kärrätään lukkojen taakse dementiaosastolle.

Näin käy lopulta myös valituksia talon kummallisuuksista rustaavan Irman. Mutkikkaiden vaiheiden jälkeen Siirin onnistuu saada Irman poissa pysyttelevältä lääkärityttäreltä vierailuluvan osastolle:

Siiri oli ainoa vierailija, ja kukapa sellaisia muumioita olisi halunnut mennä katsomaan, paha mielihän siitä vain tuli. Irman tytär Tuulakin uskoi, ettei äiti osannut häntä kaivata. Mahtoiko se kuitenkaan olla niin? Koko ajan joku huusi huoneessaan ”apua” tai ”auttakaa”, eivätkä hoitajat loksauttaneet korvaansakaan. Ja he puhuivat potilaista numeroilla. ”Sänky seitsemän? Se huutaa aina, ei sillä mitään hätää ole. Aamulla vaihdettiin vaipat.”

Ja sitten jokaiselle päivälle 24-lokeroisessa dosetissa annostellut lääkkeet: hyväntuuliselle ja vauhdikkaalle Irmalle oli (kauko)määrätty lääkkeitä ahdistukseen, levottomuuteen, unettomuuteen, lihasten jäykkyyteen, voimakkaisiin kipuihin, masennukseen ja ties mihin. Siiri alkaa kätkeä lääkkeensä, jotta nielemättä jättäminen ei paljastuisi:

Joku, jota hän ei ollut tavannut, oli varmaankin määrännyt rauhoittavia ja piristäviä, pillerin nukahtamiseen ja pastillin heräämiseen, vaikka Siiri oli terve ja nukkui yönsä hyvin. Saattoipa siinä olla muutama tabletti sydänvaivoihinkin, niitähän hänelle oli yritetty tuputtaa. Hän oli varma, että dosetti oli Ehtoolehdon henkilökunnan juonia. Jos hän söisi lääkkeet, hän tulisi sekavaksi. Jos hän palauttaisi annostelijan tai huomauttaisi asiasta, hänen potilastietoihinsa kertyisi epämiellyttäviä merkintöjä, joilla todistettiin, että hän oli sekava: ”Ei tunnista omia tavaroitaan. Ei muista ottaa lääkkeitään. Kieltäytyy hoidosta ja yhteistyöstä.”

Rikosromaanistahan Lindgrenin kirjassa on kyse, vaikka se on velmusti ja hävyttömän hauskasti kirjoitettu. Lukijan suupielet nytkähtelevät, kun Lindgren jakelee rakastettavasti ruusunpiikkejään milloin mistäkin, pankkien kadonnutta asiakaspalvelua ja ravintola Perhon hidasta tarjoilua unohtamatta.

Vaikka Kuolema Ehtoolehdossa on riivatun hauska, tummana perusjuonteena on vanhusten avuttomuus hyväksikäytön edessä. Valituksia ei oteta todesta ja oikeudet ovat olemattomat. Kirjassa virallinen tarkastaja käy vain juomassa johtajan huoneessa kahvit.

Tarina korostaa vanhusten persoonallisuutta, yksilöllisiä makuja ja tapoja, jotka pusertuvat vanhusvirikkeiden standardimuottiin. Irma sentään pitää kiinni punaviinistään ja viskistään, siis myös sen jälkeen, kun hänet on saatu pelastetuksi suljetulta osastolta.

Silkka nokkeluus ei riitä. Siiri tarvitsee myös enkeleitä, nuoren sukulaispojan Tuukan lisäksi. Sellainen löytyykin yllättävältä tavoilta, Suomen Enkeleistä.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Rikosromaani Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s