Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

TaivaanvartijatTaivaanvartijat (Otava 2013) on neljäs osa kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen omaelämänkerrallisessa kirjasarjassa, joka alkoi pienen pojan (kirjassa Anteron) lapsuudenmuistoista juopon ja uskovaisen upseeri-isän yksinhuoltajuudessa (Vanikan palat, 2004) ja jatkui Finlandia-palkitulla romaanilla Toiset kengät (2007) ja romaanilla Kuperat ja koverat (2010).

Taiteenvartijat sijoittuu vuosiin 1975−1989. Jakso alkaa siitä, kun vasta 24-vuotias nuori helsinkiläistaiteilija saa ehkä-kenties-mahdollisesti-jos-voiharkita -kirjeen entisestä kotiseurakunnastaan Oulusta. Anteron lapsuuden sienimetsikön reunalle rakennetaan nyt uutta kirkkoa, johon alttaritaulun tekijäksi toivotaan oman seurakuntalaisen poikaa. Kyseessä on vuonna 1977 valmistunut, arkkitehti Juha Leiviskän suunnittelema Pyhän Tuomaan kirkko.

Kaksitoista vuotta myöhemmin Antero voittaa kilpailun alttaritauluksi Kontulaan rakennettavaan Mikaelinkirkkoon.

Molemmissa tilaustöissä taiteilija puolustaa oikeuttaan tehdä näkemyksensä mukaista kirkkotaidetta ja molempien seurakuntien maallikoista koostuvat seurakuntaneuvostot pitävät oikeutenaan edustaa seurakuntalaisten makua siinä, millainen kirkkotaide on soveliasta. Ristiriita on jyrkkä ja turhautunut Antero turvautuu lopulta Siionin virren veisuuseen.

Yleinen taidemaku on aina myös kulttuurisen oppimisen tulos, tässä tapauksessa kysymys siitä, millainen alttaritaide puhuttelee ja koskettaa. Sen ovat kokeneet lukuisat kirkkomaalarit, tunnetuimpana meillä Hugo Simberg Tampereen tuomiokirkon maalauksia sata vuotta sitten maalatessaan.

Nyt, vuosikymmenten takaa Simbergin Ruusuköynnöksen aikaansaamaa kohua on vaikeaa ymmärtää, mutta – käsi sydämellä – millä puolella taiderintamassa olisin tositilanteessa, ennakkoluulottoman kirkkoherran ja taiteilijan vai seurakuntaneuvoston sinänsä valistuneiden jäsenten? Saattaisinko puhua hieman toista kuin ajattelisin?

Väisäsen mukaan hänen työnsä saivat osakseen myös tavallisten seurakuntalaisten hylkimisen. Oulun alttaritaulun Elämän seppeleen olen nähnyt kerran, ennen kuin se on peitetty jollain uudella, Kontulan alttaritaulua en. Minulle ei ole jäänyt Elämän seppeleestä mielikuvaa, mutta kirkon ja kirkkotaiteen muodostamaa kokonaisuutta muistan pitäneeni hienona.

Outoa kyllä kirkkojen nettiesittelyissä kummastakaan ei ole kuvaa ja Kontulan kirkon esittelyssä alttaritaulun tekijää ei edes mainita.

Taivaanvartijoihin sisältyy myös homoseksualistiksi itsensä tunnistavan taiteilijan ensimmäiset seurusteluharjoitukset sekä lämmin ystävyys iäkkään, boheemin ruotsalaistaiteilijan Gretan kanssa. Ystävyys syttyy, kun Anterolla on ensimmäinen ulkomainen taidenäyttelynsä, Ruotsissa.

Väisäsen kerronta kuvastaa kirjoittajan laajaa taiteen ja taidehistorian tuntemusta. Kielikuvat ovat värikkäitä ja parhaimmillaan kirjailija on ironiassaan ja itseironiassaan sekä tehdessään havaintoja ihmisistä ja tilanteista sekä itsestään tilanteiden keskellä. Ja vaikka tilanteet saattavat olla tukalia, loukkaavia, kiukuttavia ja kirveleviä, ainakin jälkikäteen hän kuorruttaa niitä myös huumorilla.

Oulussa, neuvottelutilanteessa piirustustaitoinen asessori innostuu hahmottelemaan Kristuksen kärsimyshistoriaa paperille:

”Väliin kynä itse näyttää kuljettavan asessoria, kuin irtilaskettu resiina kesäkuumilla raiteilla. Yhtäkkiä hänestä on tullut pikkupoika, jossain Pohjois-Savon rannoilla kasvanut risukinttu vaaleine kesähiuksineen, polvihousuineen, poika joka haluaa kertoa minkä ihmeen on juuri nähnyt, miten on löytänyt kenkäruojun katiskasta, ja piirtää huolellisesti ja havainnollisesti löytönsä toisten ihmetellessä.”

Vauhdikkaimmillaan kerronta on, kun innostunut Antero syöksyy kirjastoon hakemaan tietoa sakraaliväreistä. Värioppinsa opiskellut Antero eksyy kuin Liisa ihmemaassa värien ristiriitaiseen symboliikkaan. Väreillä on luonne ja luonto, tähän tapaan:

”Varsin pian ymmärrän etteivät kaikki värit suonkaan ole pyhiä. Toiset ovat hurskaampia kuin toiset. Punainen, väittää eräs kirja, on tulen, veren ja tunnustuksen väri, kun taas toinen pitää sitä riettauden värinä, ylpistelijöiden, tautien, kuumeen, Punaisen Paholaisen ja kansan kiihotuksen värinä. Violetti on katumuksen ja syntien tunnustamisen, odotuksen väri, ja… kohta… myös huorien, bordellinseinien, kaiken epätodellisen väri, väri jonka kaikki nämä kirjoittajat mieluiten upottaisivat meren pohjaan. Värien kauhistuttava karuselli alkaa pyöriä silmieni edessä. Tuossa on sentään musta. Se on kuoleman, murheen ja katoavaisuuden… ei, se onkin saatananpalvojien mustien messujen väri, väri joka sopii kaikille, ja jota kaikkien kuitenkin olisi vältettävä… Seuraavalla sivulla valkoinen avaa suitut siipensä, tuo ilon, kiitoksen, autuuden ja puhtauden väri… ja kohta tahrainen, sairaaloiden ja kylmien asemien, ikiroudan, ruumisarkkujen ja hautajaiskukkien väri… Vihreä, kasvun, elämän ja arjen väri ja samalla karvaan, myrkyn, kateuden ja demonien väri…”

Hannu Väisänen on eloisa kuvaaja. Tyhjäkäyntiäkin on kirjaan jäänyt, sillä isälle juttelussa tämän haudalla kirjailija toistaa vain kahden edellisen luvun asiat. Kun Antero myöhemmin mainitsee juttelustaan isälleen, sitä ei tarvitse todistaa. Miehen sanaan on uskominen.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s