Paula Vartiainen: Taftihame

TaftihameElohopean vilkas riimittelijä

Varhaislapsuutensa Pellossa kasvanut ja Ruotsiin kotiutunut Paula Vartiainen (synt. 1950) sai kustantamallaan esikoiskirjallaan Taftihame pari vuotta sitten Kaisa Vilhuinen -palkinnon. Vielä varsin uutukaisen palkinnon jakaa Ruotsinsuomalaisten kirjoittajien yhdistys parhaaksi valitsemalleen Ruotsissa asuvan kirjailijan suomenkieliselle teokselle. Yhdistys vaalii elävänä säilyvää äidinkieltä.

Taftihame koostuu lapsuudenmuistojen fragmenteista ja etenee loogisesti nelivuotiaan muistikuvista aina varhaismurrosikään ja keskikoulun alkamiseen. Kirjan nimi tulee hienosta taftihameesta, jonka lapsi turmelee leikkimällä saunassa pyykkileikkiä. Eletään vuotta 1954.

Leikkejä ja päähänpistoja elohopeanvilkkaan pikkutytön pää viliseekin. Hän on touhukas ja kekseliäs. Järjestystä perheessä pyrkii pitämään äiti, Kivennavalta evakuoitunut karjalaisnainen. Lapsen näkökulmasta hellämielisempi isä, upseerimies, laukaisee kireät tilanteet sovittelevalla huumorillaan.

− Rajaseuvun rattopoika, kikolo Kolarist, kuittaa äiti miehensä.

Kun tyttö koulusta tultuaan leikkii paperinukella hirttämisleikkiä levittämiensä paperisilppujen keskellä, äiti parahtaa:

− Voi että! Voi että mie kärsin! Äiti laskee käsilaukun lattialle ja kahloo kuvien ja paperisilpun seassa. − Kärsitään mekin! sanoo isä, nostaa minut ylös ja hieroo suurella nenällä naamaani. Äiti ähkii kun kerää kyniä, saksia ja kauppapaperin palasia puusohvalta ja matolta kiivaaseen tahtiin. Uhkaa paiskata kaiken pannun pesään kun roina on aina levällään ja sitä on päivä päivältä enemmän. Rimpuilen irti isän otteesta. Paperit pitää pelastaa. Isä ottaa onneksi äidin käsissä rutistuneet ja laittaa pöydälle, silittää niitä toisella ja äitiä toisella kädellä. Nauraa. − Kohta kaunis rouva on saanut niin paljon kärsiä että voimme perustaa kärsäkaupan.

Paula Vartiaisen lapsuuden perhe näyttäytyy keskiluokkaisena. Kolariin muutto merkitsee juoksevaa vettä ja sisävessaa – koko Suomea ajatellen varsin varhaisella vuosikymmenellä siis jo. Vaikka talous perustuu karjanpitoon, eläimet – kumma kyllä – eivät näytä jättäneen lapseen muistoja, vaikka lypsyleikkejä luulisi niitäkin olleen. Karjasta on vain pari pientä mainintaa.

Vahvin muisto liittyy lehmän viemisestä teurasautoon ennen perheen muuttoa Pellosta Kolariin:

”Se oli pakko lähettää pois, teurastettavaksi. Se mylvi kaikkien korvat lukkoon Karjapohjolan auton lavalta. Sen määkinä loittoni ja pieneni, mutta äidin märinä ei lakannut ennen kuin isä haki Kantturan takaisin kotiin. Onneksi Kaijan äiti otti sen niitten navettaan, muitten nautojen sekaan. Ottolehmäksi. − Oot sie miu Kantturai kuitenkii. Äiti istuu korkealla lypsyjakkaralla ja nojaa otsaa lehmän kylkeen. Ne ynisevät yhdessä. − Pitkäkinttuset, sanoo niistä isä.”

Riimit, lorut ja kielileikit ovat perheen normaalia sanailua.Jonkin verran vieraita kieliä oppinut äiti sujuttelee sujuvasti myös ver-kieltä ”Miever määnver osver taanver munkver kiver loiver” [Mie mään ostaan munkkiloi.] ja kontinkieltä ”Koitiäntti konimentti kosthaanontti koilementti konkitmuntti” [Äiti meni osthaan meile munkit.]

Kun äiti kertoo, miten saksankielessä ei ääntyy ai:ksi, sovellutuksia alkaa löytyä: Eijasta tulee Aija, Eirasta Aira, Reinosta Raino ja Eino-sedästä Aino-täti. Mustalaisten kielellä Hai, hai, Aino-täti! Tarkkakorvainen Paula nappaa nopsasti rallateltavakseen myös pikkutuhmia riimejä, joista ei kiitoksia satele.

Toisen maailmansodan jälkeen lapsuutensa elänyt tunnistaa runsain määrin ajankuvia, joista aikuisten maailmassa kouraisevinta lienee Neuvostoliiton vankileiriltä palaavat, kadonneina pidetyt sotilaat. Sulaneesta mäntysuovasta niljakas lonksuava saunanpenkki, kuhmuinen vesikauha, monien kotien koristeena suosittu kaurisseinävaate, isän Saimaa-tupakat, Seura-lehden Matti Mainio ja Jussi Juonio -sarjakuvat, Armi Kuuselan ihailu (missi-Armi ja sen Kili-mies Seuran kannessa), lapamatojen vaara, kahvimyllyllä jauhettava kahvi tai kaivossa jäähdytettävä lypsymaito – tuttuja aikalaiskuvia Paula Vartiaisen ikäpolvessa.

Yhdessä ystävänsä Seijan kanssa Paula heittäytyy myös tähtikulttiin:

”Laitamme vehnäjauhoja puuteriksi peltiseen pastillirasiaan ja naulaamme kapulat kenkien koroiksi. Kävely ei onnistu kun kengät vinksahtelevat puolelta toiselle ja nilkat nuljahtelevat. On hankala olla hieno. Mutta kun Lenita osaa kävellä ja Pirkko Mannola ja muut mannekiinit niin kyllä kohta mekin.”

Sitten kuolee isä, isä joka on valmentanut ja neuvonut Paulaa laskennossa, luettanut ja harjoituttanut. Vielä nuorekas äiti alkaa suruaikansa jälkeen suunnata uuteen: ”Äiti räpättää vuolaasti ja kukoistaa apteekkarille.”

Paulan on aika jättää lapsuus ja lapsuudenkoti. Äidilleen hän jättää kertomatta liukkaan namusedän, apteekkarin, pieniä rinnanalkujaan tavoittelevista kourista. Viattomuuden aika on ohi.

Taftihame. 2010, info@finskan.se. 123 sivua. Boken har utgivits med bidrag från Kulturråddet.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s