Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä

GoldmanAmerikkalainen vasemmistoradikaali Emma Goldman virui Yhdysvalloissa vankilassa, kunnes hänet 150 muun vasemmistolaisen kanssa karkotettiin loppuvuodesta 1919 ja kuljetettiin Venäjälle. Pääsy rakentamaan vallankumousvaltiota oli hänelle kuitenkin mieluisaa.

Kaksi vuotta myöhemmin Goldmanin onnistui päästä pois Venäjältä Berliinissä pidettyyn kansainväliseen anarkistikonferenssiin myönnetyn passin turvin. Hän julkaisi vuonna 1925 kokemastaan, näkemästään ja kuulemastaan kirjan Vuoteni Venäjällä (Savukeidas, 2011).

Goldman kuului kahden Venäjällä oleskeluvuotensa aikana erikoiskohtelun saaneeseen eliittiin, joka majoitettiin Pietarissa hotelli Astoriaan ja jolle ovet aukenivat bolševikkijohdon pakeille, Kremlissä työskentelevä Lenin mukaan lukien. Anarkistina bolševismi oli Goldmanille vastenmielinen, väärässä oleva liike, mutta auttaakseen vallankumousta hän valjasti kaiken tukensa bolševikkihallinnon hyväksi.

Hyvin nopeasti Goldman kuitenkin tajusi, että jotain on pahasti vialla. Propaganda ja läpi tunkeva todellisuus eivät olleet samasta maailmasta. Hän tajusi, että vallankumous oli alkanut maaliskuussa 1917, jäänyt kesken ja murskautunut muut vallankumoukselliset ryhmät syrjäyttäneen bolševikkiklikin vallankaappaukseen ja pienen bolševikkieliitin kaoottiseen hirmuhallintoon.

Vallankumouksen ideana on jakaa vapautta, valtaa ja oikeudenmukaisuutta alaspäin, kansalle, ja hakea voima kansasta. Goldmanin päätelmä on tyly: bolševikit tuhosivat vallankumouksen ja heidän pysyttämänsä diktatuuri on todellisuudessa vallankumouksen vastakohta.

Viheliäinen Venäjä – se saa maksaa kalliisti tästä kokeilusta”, Goldman vaikeroi.

Julistuksissa kuolemantuomio oli Venäjällä lakkautettu. Silti syyskuussa 1918 perustetun Tšekan koneisto vangitsi, kidutti ja jauhoi ihmislihaa ja vankilat olivat pullollaan muita vasemmistolaisia, vastavallankumouksellisiksi leimattuina.

Pieni poliittinen puolue, joka yrittää hallita sataaviittäkymmentä miljoonaa sille katkeraa ihmistä, ei voinut edes toivoa pysyvänsä vallassa ilman Tšekan kaltaista laitosta.”

Emma Goldmanin tärkein viesti onkin, että vallankumouksessa käytettävien menetelmien on vastattava myös tavoiteltavia ihanteita. Bolševikkien jesuiittamainen ”tarkoitus pyhittää keinot” on kammottava ja harhaan vievä.

”Kaikki valta neuvostoille” oli pian tyhjä korulause. Jokaisessa tehtaassa neuvostot syrjäytti hallinnon asettama komissaari. Koska ”työläiset eivät tee työtä vapaaehtoisesti”, vuonna 1920 teollisuus militarisoitiin ja tehtaissa työskenneltiin sotilaallisen nagaikan (ruoskan) ikeessä. Ruokapulan vaivaamassa maassa leipäpalan epääminen oli uhka ja rangaistus, jolla kaikkinainen protestoiminen tai valittaminen tyrehdytettiin.

Goldman yritti ymmärtää ja puolusteli bolševikkeja ensimmäisen oleskeluvuotensa ajan. Sitten hän vaikeni, sillä kriittisen mielipiteen ilmaisulla hän koki välillisesti tukevansa läntisen maailman interventioita ja kauppasaartoa. Vaikeneminen oli kuitenkin rohkealle aatteensa edistäjälle tuskallista.

Goldman kiersi ympäri maata ja pyrki pääsemään kosketukseen monenlaisten kansankerrosten kanssa. Hän näki kansan lohduttoman kurjuuden, oma-aloitteellisuuden ja omavaraisuuden tukahduttamisen, osuuskuntien alasajon, koki kaiken lamaannuttavan ja mielivaltaisen byrokratian ja korruption, näki sivistyneistön tuhoamisen, vauraampien ihmisten ryöstön ja omaisuuden siirtymisen toisiin taskuihin itse kansaa hyödyttämättä.

Äärimmäisen pitkälle viedystä vallan keskittämisestä oli kohtalokkaita seurauksia, yhtenä niistä nälänhätä suuressa osassa maata. Kun ruokaa oli, se vietiin siemenviljaa myöten tuottajilta ja sitä sai vaunulasteittain mädäntyä jätettyinä pienten sivuasemien sivuraiteille.

Ukrainan kierroksella hän vieraili monissa tehtaissa. Yhdessä niissä oli suuret määrät uusia auroja, jotka tehtaan oli käsketty valmistaa ennätyslyhyessä ajassa, kuudessa viikossa, rangaistuksen uhalla. Niitä ei voitu sen jälkeen luovuttaa tarvitseville, koska tilaajalta Moskovasta ei tullut käskyä, minne ne toimitetaan. Aurat olivat seisseet jo puoli vuotta ja pellot jäivät kyntämättä.

Viimeinen niitti Emma Goldmanin suhteessa Neuvosto-Venäjän valtaapitäviin oli Kronstadtin matruusien verinen murskaaminen helmikuussa 1921. Hän oli muutaman muun kanssa pyrkinyt estämään mielettömän verityön hakemalla ensin tukea Maksim Gorkista (turhaan) ja lähettämällä sitten kirjeen Pietarin sotilasneuvostolle.

Kronstadtin tapahtumat katkaisivat viimeisenkin nyörin, joka oli sitonut minua bolševikkeihin”, hän kirjoitti. Siitä lähtien hän etsi mahdollisuutta päästä pois maasta.

Kronstadtin kapinallisten vaatimuslista, johon Emma Goldman oman anarkistiarvomaailmansa perustalta yhtyi, muistuttaa vankasti yhteiskunnallisia tavoitteita, jotka olemme tottuneet luonnehtimaan pohjoismaisia hyvinvointivaltioita. Olisivatko anarkistit luoneet ihanteittensa suuntaisen yhteiskunnan, on utopiaa sekin. Heidän tukensa oli maailmanlaajuista mutta tavoitti vain sivistyneistöä.

Emma Goldman (1869−1940) oli vilpitön ihanteissaan ja aatteissaan. Vaikka tiedämme, miten ”bolševikkikokeilussa” kävi ja mitä kaikkea siitä seurasi, Vuoteni Venäjällä on hurjaa luettavaa. Siinä ei voi olla näkemättä analogiaa vaikkapa nykypäivän Egyptin vallankumoukseen tai talibanien hallintoon tai niin moneen muuhun väkivaltaiseen valtapoliittiseen käänteeseen, missä yksin- tai harvainvallan korvaa uusi yksin- tai harvainvalta.

Advertisements
Kuva | Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s