Äänikirjan helmiä
Miten riemukasta on peuhata Maiju Lassilan sadan vuoden takaisessa kielessä − myllätä kuten Pojat asialla -romaanin (1912) Otto, Esa ja Vesa vallesmannin riihen pehkuissa huomaamatta, että tervauksesta vielä märkä vene on pelmuamisen jäljiltä sanoin kuvaamattomassa kunnossa.
Tartuin Yleisradion Äänikirjan koukkuun vuonna 2011, kun sattumoisin kuulin Esko Salervon äänellä luettavia Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksia, massiivista kirjasarjaa, joka oli lumonnut minut lapsena. Sen jälkeen kuuntelin muutamaa muuta äänikirjaa, sen minkä työelämässä olevalta ylipäänsä aikaa repesi. Ylen Äänikirjan myötä muiden muassa innostuin lukemaan uudelleen Juhani Ahoa, Juhan ja Papin rouvan – molemmat myös Ylen Äänikirjassa.
Yleisradion Äänikirja on kirjallisuusaarre. Siinä kahden vuoden aikana näyttelijät ovat lukeneet jo liki parikymmentä suomalaista klassikkoteosta, helmiä, jota ovat unohtuneet kirjastojen varastoihin.
Olen monet kerrat teatterissa virnistellyt Maiju Lassilan taidolle punoa juonia ja kuvata hersyvällä ja kuitenkin hellällä huumorilla niin herroja kuin narrejakin. Viimeinen riemukas muisto on Espoon kaupunginteatterin Tulitikkuja lainaamassa. Mutta en ole erityisemmin silloin kiinnittänyt huomiota Lassilan kieleen.
Äänikirjassa kieli pääsee täyteen mittaansa.
Tohmajärveläistä Algot Untolaa (kirjailija Maiju Lassilaa; 1868−1918) voisi kielen perusteella pitää savolaisena, jolla on tapana määritellä verbin aina jollakin tarkemmin ilmaisevalla apusanalla. Kirjasin yksin pojanvintiöiden ja kylän fyysisesti erikuntoisten aikuisten juoksemisesta seuraavia sattumalta osuneita ilmaisuja: juosta hanttuuttaa, juosta kontuuttaa, juosta hönttyyttää, juosta reuhkata, juosta hölköttää, juosta hynttyyttää, juosta rentuuttaa. Enempikin niitä löytyy.
Lukkari ”vetää honottaa” tai ”vetää hojottaa” virttä. Pikkutyttö ”itkeä tihistää”, ”itkeä tihertää”, ”kysäistä heläyttää”, ”hymyillä hikertää” jne., renki ”mennä väännättelee”, joku toinen ”kävellä löllöttelee”.
Dialogissa Lassila välttää visusti sanaa ”sanoi”. Kukaan ei koskaan ”sano”, vaan verbi ilmaisee aina sanojan tahdon suunnan: ”Mennään katsomaan”, syöksähti Vesa./ ”Mennään”, riehahtivat toiset. /”Ime näin”, ohjaili Esa [ensikertalaista tupakansätkien poltossa]./”Oliko se hyvää”, tarttui siihen Vesa. /”Eipä mulla ole ollut isää”, hyvitteli Juntus. /”Sopii”, vahvisti Otto.”/ ”Eipä ole vielä voita”, puuhasi Otto.
Kolmas piirre on poikien kysymysten ja vastausten rakenne: ”Kasvaako täällä kenen pellossa hernettä?”
Aikuisten etunimiä kehitellessään Maiju Lassila lienee nauraa hyrskänyt itsekin. Seuraavia aviopareja kirjasin: Kaino Josefiina ja Urho Ernesti, Eevastiina ja Antti-Juhana, Kauno Valdemar ja Lempi Amalia (vallesmannin perhe), Tenho-Ossian ja Hellä-Karoliina (lukkarin perhe), ja sitten on vielä Sulo Roobert, Kerttu-Aurora, Sievä-Magdaleena ja muutama muu.
Tapahtumien kulussa vapaudesta villiintyneet kylien karkulaispojat päihittävät ajatuksen lyhyydessä, päähänpistojen määrässä, vastuun tunnistamattomuudessa ja seurausten ajattelemattomuudessa tunnetut pakolaiset, seitsemän veljestä.
Tarina on siis hulvaton. Poikia etsittäessä iäksi määritellään ”kymmenen korvilla”. Nykypäivän kymmenvuotiaista on vaikeaa kuvitella aivan yhtä lapsekasta ja päätöntä kohellusta. Avioparien riitelyt ja keskinäiset valtanahistelut ovat sen sijaan ikuisia.
Annelin kirjoissa 
Savolaisena tiedän tarkalleen, mitä Lassilan käyttämät hönttyyttää, hynttyyttää, renttuuttaa ym. juoksemiseen tai mihin tahansa muuhunkin kulkemiseen tai tekemiseen liitettävät lisämääreet tarkoittavat! Kuvannollisia sanoja, joiden merkityksen selittäminen toisin sanoin olisi hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta. Täytyypä tarttua näihin Ylen äänikirjoihin, kiitos hyvästä vinkistä!