Annie Proulx: Näin on hyvä

Annelin kirjoissaAnnie mestariampuja

Olen aiemmin kirjoittanut ”kirjan ajasta”. Vaikka haluan lukea tietyn kirjan, luen sen ehkä vuoden tai usean vuoden päästä, tietämättä miksi vasta sitten. Yllättäen tulee hetki, jolloin tartun juuri tuohon kirjaan ja ryhdyn lukemaan. Äsken en vielä sitä tiennyt.

Näin kävi vuosi sitten hankkimani Annie Proulxin novellikokoelmalle, Näin on hyvä (Otava 2011). Oikeastaan tiedän syyn: haluan varata Proulxin tarinoille aikaa ja lukurauhan, sulatella hersyviä ilmaisuja, viipyä, nautiskella, hyrähtää mielihyvästä, hämmästyä, ihailla, olla toipumatta liian nopeasti myötätunnon kirpeistä vihlaisuista.

Vertaaminen nautinnollisen hitaaseen ateriointiin, missä makujen sallii viipyä kielellä, on kulunut, mutta jostain samantyyppistä Proulxin lukemisessani on kyse. Ja kuitenkin tarinoita on helppo lukea. Ne imevät. Aivan kuin herkullisessa ateriassa haluan uutta haarukallista, mutta en kiirehdi.

Saatuani kirjan loppuun haluan lukea monet kertomukset toiseen kertaan, palata takaisin, lukea pätkän sieltä, toisen täältä uudelleen, hyrähdellä uudelleen mielihyvästä, huomata uusia asioita, viipyä kirjan seurassa. Sen ei jouda vielä hyllyyn. Sen aika ei ole vielä joutua sinne.

Kahdessa tarinassa päähenkilönä on Paholainen. Estotonta Helvetti-fantasiointia siis, tuloksena kantaaottavan kirjailijan ilkikurinen ja älykäs tapa singota kritiikinnuolijaan. Tarinassa Olen aina pitänyt tästä paikasta Paholainen miettii Helvetin mahdollisesti tarvitsemia uudistustoimenpiteitä maailman muuttumisen myötä:

Meidän täytyy pysyä mukana. Uudistua. Laajeta ja kasvaa. Nyt kun ilmasto-ohjelmammekin jo toimii – aavikoitumista, jäätiköiden sulamista, tulvia – meidän on pakkokin laajentua. Me alamme vähitellen vaikuttaa nössöiltä kaiken sen rinnalla.”

Melkein näen Annie Proulxilla itselläänkin pikkupirun pukinsorkat, päässä sarvet ja silmissä röntgenkatse ja kasvoilla virnistys.

Hyrähdän, kun liki Wyoming kokoisesta Helvetistä löytyy karjavarkaiden, huorin tekijöiden, tupakkateollisuuslobbareiden, Italian renessanssiajan poliitikkojen ja kirjavan joukon lisäksi soppi myös aura-autonkuljettajille. Osavaltion preeriat ovat tunnettuja paitsi paahtavista helteistä ja kuivuudesta, myös talvella kaiken tukkivista kinoksista. Kirjailija lienee juuttunut pari kertaa niihin.

Novellissa Kiusantekoa rämeellä Paholainen tarkistaa sähköpostinsa.

Kuten tavallista, paholainen@helvetti.orgiin ei ollut tullut muuta kuin roskapostia, jossa luvattiin isompaa penistä, valovoimaisia osakkeita, halpoja toimistotarvikkeita ja vuorenvarmaa painonpudotusta.”

Proulx nauraa ihmisten heikkouksille, raadollisuudelle, kaksinaismoraalille, turhamaisuudelle ja kitsin ihannoinnille, mutta saa lukijan myös tuntemaan syvää myötätuntoa, kun tarinan henkilö yrittää parhaansa, mutta törmää armottomaan luontoon, häikäilemättömään hyväksikäyttöön tai vain surkean huonoon onneen.
Proulxin ihmiset eivät ole sankareita, mutta konnia riittää. Konnat ovat rahanahneita ja hyötymisen hintana on usein eläinten kärsimys, kuten vuosiin 1920−1940 sijoittuva Vedenjakaja.

Annie Proulx kuvaa monessa aikatasossa. On kadonnut Wyomingin intiaaniheimojen asuttama, preerioiden, suunnattomien puhvelilaumojen ja villihevosten maa. On uudisasukkaiden toiveikasta yritystä saada vallattu paikka tuottamaan perheelle elantoa. On suunnattoman suurten lihakarjatilojen ja cowboyden maa ja vihdoin öljykenttien ja kaasuputkien pirstoman Wyoming, missä maaseutu ei enää elätä.

Tavallisen ihmisen osana on selviämistaistelu, vastassa luonnon armottomuus ja työttömyys. Proulx näyttää nälän ja työttömyyden, mutta myös yrittämisen ja toiveikkuuden kasvot. Ahkera ja yritteliäskään ei selviä, jos on saanut käsiinsä kehnot kortit, kuten 1800-luvun puolivälin uudisasutukseen sijoittuvassa tarinassa Vanhoja cowboylauluja.

Lukijassa herää usein syvä myötätunto. Näin käy aloitusnovellissa Suku on rakkain, missä Mellowhornin vanhainkodin vanhusta Ray Forkenbrockia yrittää kertoa sukulaistytölle perheensä hurjan salaisuuden, mutta sen kuulijaksi jäävät vain huoneen seinät.

Tarinassa Maha pystyssä ojassa kirjailija muistuttaa lukijaa, että kasautuvassa huono-osaisuudessa on osansa myös aikaansaamattomuudella ja osaamattomuudella:

”Verl on roskafarmari, sanoi Wyatt Match kylmä osterinkatse liukuen auringossa tummuvien lasien takana, eikä niinkään siksi, että hänen maansa oli paljaaksi laidunnettu, vaan koska aidat olivat monin paikoin nurin, portit roikkuivat yhden saranan varassa, joka paikka oli kiinni paalausnarulla, niityt olivat täynnä ruosteisia koneita ja Listereiden keittiön pöydällä oli muoviliina, jossa oli kuva Viimeisestä ehtoollisesta. Yhdessä kasteluojassa röhnötti vanha henkilöauto konepelti pystyssä. Talon kuistilla oli rikkinäinen sähköliesi. Listereiden lehmät kuljeskelivat pitkin teitä, joutuivat jatkuvasti kaikenlaisiin onnettomuuksiin, hukkuivat jokeen kevättulvien aikaan ja juuttuivat ties mistä ilmaantuneisiin mutakuoppiin.”

Proulxin maisema on karua, monesti rumaa, ihmisen tuhoamaa. Uljaimmat maisemat löytyvät kansallispuistoista, vaellusreiteiltä, vuorilta, minne lukija pääsee karmaisevassa tarinassa Aasin todistus. Uhmapäisyys koituu tottuneelle erävaeltajalle Catlinille kohtalokkaaksi.

Yhdeksän hienoa novellia jälleen terävältä ihmistuntijalta, havainnoitsijalta ja sanataiturilta Juhani Lindströmin hienoina käännöksinä! Kirjan nimi, Näin on hyvä, viittaa itsetyytyväisyyteen. Wyoming on konservatiivinen ja muutokset, joihin on sopeuduttava, tulevat aina ulkomaailmasta.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s