Tapetinvärinen

Tapetinvärinen

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen. Otava 2012.

Sylipainia minän ja menneisyyden kanssa

Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani menee niin liki kirjailijaa itseään, että on pakko ihailla ja ihmetellä kirjailijan avoimuutta ja uskallusta. Taitavana kirjoittajana Hämeen-Anttila on etäännyttänyt kerronnan liki kauhumaiseen fiktioon.

”Minä”,  jo asemansa vakiinnuttanut kirjailija, törmää sattumoisin nuoruuden tuttuunsa Kristiinaan ja keskustelun kautta mieleen palautuu ainoa kouluaikainen ystävä Mimi Mähönen sekä Kristiinan kertomana tämän myöhemmät vaiheet kirjailijana tai pyrkimyksenä kirjailijaksi.

Naistenlehtihaastattelussa uudistunut Mimi osoittautuu ulkonäöltään muuttuneeksi: vanhoissa tennareissa laahustavasta, hyljeksitystä läskivuoresta on sukeutunut näyttävä, solakka kirjailija Anna Hopea.

”Minässä” herää pakkomielle ottaa nyt vuosikymmenten jälkeen yhteyttä Annaan, jota hän pitää omien nuoruuden päiväkirjojensa varastajana ja epäilee tämän hyödyntävän niiden intiimejä sisältöjä omissa kirjoissaan ja näin myös kaappaavan ”minän” identiteetin. Anna on vaarallinen. Anna on röyhkeä. Anna matkii ja muuntuu.

Enimmän osan kirjasta ”minä” jäljittää Annaa/Mimiä, sopii treffejä, jotka eivät johda koskaan tapaamiseen, vain mystisiin ilmiöihin, kuten vanhaan rähjäiseen taloon, jota ympäristö ei näe, tai kadulla etääntyen pakenevaan, lihavana lyllertävään Mimiin naurettavan rumassa päällystakissaan – juuri sellaisena kuin ”minä” muistaa Annan kouluajoilta.

Minä-kertojan istuessaan kahviloissa seuraan lyöttäytyy kummallisia tyyppejä, tuttavallisiksi heittäytyviä Annan ystäviä: milloin puhelias, oikukas, pisteliäs, itserakas ja melodramaattinen Pierrot, milloin järkevä ja kurinalainen Hero. 

Tapetinvärinen on ovelasti rakenneltu teos romaanin kirjoittamisen tuskasta, kun aiheena on oma minä ja menneisyys. Sillä siitä tässä kaikessa on kyse. Oman entisyyden kohtaaminen on vain niin kipeää ja häpeällistä.

Entisyyteen on mentävä kerroksittain: ensin varovasti syrjittyyn, inhottuun ja yksinäiseen koululaiseen Mimiin, sitten vielä etäämmäksi, muistojen ja muistin pimeimpiin kammioihin, missä lymyävät lapsuus, lapsuuden koti sekä sisaruksiin kohdistettu fyysinen ja henkinen väkivalta.

Joku simppelimpi olisi porskuttanut iloisesti läpi siitä mihin minä hukuin. Tai en tiedä. Henkisen terrorin käyttäjä löytää uhristaan aina heikon kohdan. Sinä ymmärrät. Olit paikalla. Tiedät-kai-kuka ei juonut eikä lyönyt. Hänestä en tiedä juuri muuta kuin tämän ja sen, että hänelle minun oli vaikeaa antaa anteeksi. Äitiinsäkään tiedät-kai-kuka ei voinut luottaa, äitihän oli päästänyt tuo isän irvikuvan ovesta sisään ja oli liian kauan heikko ja nujerrettu pitämään omaa ja lastensa puolta. ”

Lapsuutta kuvaavat sivut (122−130) ovat kirjan järeintä ja koskettavinta luettavaa. Lapsen minuus nujerretaan. Veljessä, pienessä pojassa syntyi toisenlaista pahaa jälkeä: viha.

”Ei koskaan tiedä, milloin ja miksi. Ei osaa varoa. Ei osaa varautua. Ei muuten kuin muuttumalla näkymättömäksi… Olen unohtanut ajat sitten, miltä vitsa ja remmi tuntuivat. Mutta en ole unohtanut, miltä tuntui varoa ja pelätä ja kuunnella sitä loputonta huutoa. Inhoan edelleen kovaa ääntä. Muutun vapisevaksi lapseksi, kun joku alkaa huutaa minulle. Ei. Käytän lieviä sanoja. Hajoan. Se minulle tapahtuu. En ymmärrä vihaa. Suuttumuksen ymmärrän, en vihaa. Vihaa ilkeämpi terrorin siittäjä on kuitenkin epävarmuus… Hyvin epävarman on tehtävä toisista hyvin heikkoja, mieluiten olemattomia.”

Anna, Mimi, ”minä”, Pierrot ja Hero ovat siis sama henkilö, toiset ”minän” luonteenpiirteitä, toiset minän eri elämänvaiheita. Kirjan tärkeä sivuhenkilö on aviomies, aina ymmärtävä ja kärsivällinen, aina tukeva, aina auttava – siis välttämätön.

Virpi Hämeen-Anttila pohtii muistoja ja muistia. ”Köyhä on usein köyhä muistoistakin”, hän kirjoittaa. Muisti ankkuroituu konkreettiseen.  Entä jos konkreettista ei ole?

”Me olemme niitä, joista ei jää historiaan merkkejä. Ei ole ollut kartanoita ja maita, jotka kirjattaisiin paikkakunnan arkistoihin. Ei ole ollut suvun kesämökkiä. Sukumme eivät ole pitäneet sukukokouksia… Köyhän on vaikeaa hyötyä köyhän perinnöstä. Vaikka olisi tahtonut säilyttää jonkin tavaran tai huonekalun, se ei ole mahtunut ahtaisiin asuntoihimme… Ei kannata välttää muistelemista siitä pelosta, että jokin muistoissa on mielikuvituksen tuotetta tai lainattu toiselta, eri muistosta, itseltä tai toiselta. Elämää se vain on. Emme ole oikeussalissa, emmekä tee tiedettä, jossa tavoitteena on ehdoton totuus. En muistaisi äidistänikään juuri mitään, ellen antaisi itselleni luvan kuvitella. Hän jäi aina varjoon.”

Niinpä ei ole myöskään Mimin lapsuudenaikaisia päiväkirjoja. Muistiin kirjoitettu on sananmukaisesti kirjoitettu vain muistiin.

Lukijalle jää sen tuotoksena konkreettista, hieno ja kiehtovasti rakenneltu romaani Tapetinvärinen.

Mainokset
Kuva | Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s