Nälkävuodet

Nälkään kuolleiden muistomerkki Kiuruvedellä on muistona noin 600 menehtyneelle 1860-luvun nälänhädässä.

Nälkään kuolleiden muistomerkki Kiuruvedellä on muistona noin 600 menehtyneelle 1860-luvun nälänhädässä.

Pystymmekö me, yltäkylläisyydessä elävät, painonnousumme parissa kamppailijat kuvittelemaan todellisen nälän? Suuren nälänhädän vuosina 1695−1697 kolmasosa väestöstä kuoli nälkään, nälkävuosina 1867−1868 kahdeksan prosenttia.

Heikki Lounajan (1912−1987), nyt jo liki unohduksiin painunut kirjailija, kuvasi Kainuun köyhää kansaa. Itsekin köyhiin oloihin syntyneenä hän, Rauma-Repolan metsätyönjohtaja ja piiriesimies, tunsi kuvattavansa.

Esikoisteos Pitkin varsitietä – kuvaus Kainuun selkosilta (1950) ei vielä tuonut valtion kirjallisuuspalkintoa, mutta seuraava kirja kyllä.

Itse olen lukenut Lounajan myöhäistuotantoon kuuluvan Tervakansan laulun, romaanin suuren nälän vuosilta (1984). Romaanin valmistumisaikaan Suomi oli muuttunut hyvinvointivaltioksi, ja Lounajan teosten kustannus sen myötä vaihtunut Otavasta muualle. Selkosten väen köyhyys ei enää myynyt entiseen malliin.

Tervakansan laulun tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1855−1867. Pietari Pulkkinen soutaa Iisalmen Kiuruvedeltä vesireittejä myöten Kuhmon perukoille saakka ja perustaa sinne uudistilan. Leipä on tiukassa ja se on revittävä tervanpoltosta.

Tervanpoltto ja ennen muuta tervansoutu tuon ajan ärjyväkoskisia vesireittejä pitkin Oulun ahneille ja saidoilla tervaporvareille on kirjan antoisinta luettavaa. Kosket vaativat usein uhrinsa. Sisareni innostui tulostamaan Maanmittauslaitoksen Kainuun ja Oulu-joen vesistökartat ja teki lukien tervansoutajien lohduttoman pitkää taivalta Venäjän rajaseudulta Ouluun karttoja seuraten. Matkan julmuutta ja hurjuutta tajuaa vasta näitä karttoja tutkiessa.

Kirjan loppuosa sijoittuu suuriin nälkävuosiin, jolloin kylät tyhjenivät. Itä-Kainuusta nälkää lähdettiin pakoon Vienaan.

Muistan kauan sitten lukemani Lounajan kirjan juuri nälänhädästä.

Nälkävuosi ylsi palkinnoille

Kirja tuli mieleen, kun Siltala julkaisi syksyllä Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi, jonka onnistui kiilata Finlandia-palkintoehdokkaaksi erityisesti kielellisen ilmaisuvoimansa ansiosta.

Läävästä yösijan saanut kulkija varastaa laihan lehmän suonesta verta tai keskenkasvuinen poika yrittää samaa ärhentelevän koiran kaulavaltimolta ja tuupertuu koirankarvat suussaan tuiskuhankeen, kuoleman käärinliinoihinsa.

Ollikaisen pienoisromaanissa suuri kurjuus nostaa ihmisissä pintaan heidän hallitsevat luonteenpiirteensä. Ahne on entistäkin armottomampi, säälivä yrittää nyhjäistä toiselle vähästäänkin. Talven selkään kerjuulle pienine lapsineen joutuvan Marjan tarina on kirjan pääjuonne ja samalla rankinta antia.

Esikoiskirjaksi siis erinomainen, mutta Finlandia-ehdokkaisiin en olisi sentään mahduttanut, esimerkiksi ohi Sofi Oksasen teoksen Kun kyyhkyset katosivat.

Paavo Rintalaa ja Into Inhaa

Kaksi nälkäkuvausta on kuitenkin ylitse muiden. Paavo Rintalan Leningradin kohtalonsinfonia (1968),  dokumentaarinen teos toisen maailmansodan aikaisesta nälänhädästä ja nälkäkuolemista saarretussa Leningradissa on ollut elämäni rankimpia ja tajuntaani eniten vaikuttaneita lukukokemuksia.

Se nälkä oli ihmisten tietoisesti aikaan saama. Ravinnoksi yritettiin keittää vaikkapa lapsen koulurepun nahkahihnoja ja nälkään kaduille lyhistyneiltä katosi jäseniä. Leningradissa kuoli 900 päivää kestäneen saarron aikana 750 000 ihmistä pommituksiin ja nälkään.

Mutta matkakertomus, johon vuosikymmenten kuluessa olen toistuvasti palannut, on Vaellus erämaassa Into K. Inhan kirjasta Suomen maisemia (WSOY 1925). 1900-luvun alkuvuosina Inha, luontoesteetikko, sattui Pamilon koskille matkatessaan Enon pitäjässä Pohjois-Karjalassa erämaa-asumukseen, jonka asukkaiden tilan hän tajusi vasta viiveellä:

Suomut putosivat silmiltäni. Tuo mies, joka kalpeana kuin kuolema oli nojannut pirtin pihtipieltä vastaan, oli nälkään kuolemaisillaan, sitä hän oli meihin katsonut elottomalla katseellaan, virkkamatta sanaa, lausumatta pyyntöä.”


P.S.

Heikki Lounajan pojan, Aimo Lounajan, kommentissa tekemät huomautukset on tässä tekstissä otettu huomioon. Syntymävuosi olikin perin hassu kömmähdys!

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Nälkävuodet

  1. Aimo Lounaja sanoo:

    Hei Anneli!

    Kiitos mielenkiinnosta isäni teosta TERVAKANSAN LAULU kohtaan. Kirjan filmatisoinnista ovat olleet kiinnostuneita muun muassa Markku Pölönen, Rauni Mollgerg ja Marko Röhr, mutta filmihanke ei ole edistynyt toistaiseksi lähinnä rahoituksesta johtuen.
    Muutama korjaus tekstiisi: Heikki ei ole syntynyt 1946, vaan 1912. Ja esikoisteoksen nimi on Pitkin varsitietä.
    Olen kirjoittanut isästäni elämäkerran: Heikki Lounaja, viisikymmentäluvun kirjallinen komeetta (2004) ja koonnut hänen jäämistöstään kertomuskokoelman Savottojen savut (2008), ja uskoisin, että nämä kirjat myös kiinnostaisivat Sinua (löytyvät kirjastoista)…

    Terveisin
    Aimo Lounaja
    p. 044 0302352
    aimo.lounaja@gmail.com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s