Juoksun pyhyys

Anneli Kajanto rakkaudesta lukemiseen. Kuva: Anne Nisula

Anneli Kajanto rakkaudesta juoksemiseen ja lukemiseen. Kuva: Anne Nisula

Jari Ehrnrooth (2012). Juoksu. Lurra Edition, 99 sivua

Jari Ehrnrooth, tutkija ja kirjailija, aloitti kestävyysjuoksun 40 vuoden iässä vuonna 1999. Lyhyessä ajassa hän juoksi useita maratoneja: HCM (4.04), Vantaa (3.36), Ruissalo (3.24), Turku (3.18), Helsinki (3.15), Firenze (3.04), Rotterdam (2.55) ja lopulta hillittömän harjoituspiiskauksen tuloksena Amsterdam (2.51), koko matkan kirkkaan terävän nivuskivun kanssa.

”En tavoittele hyvää kuntoa tai terveyttä vaan mielihyvää.”

Monessa yhteydessä hän puhuu juoksun tilasta. Siihen hän hakeutuu pääsääntöisesti kaksi kertaa päivässä. Tilaan päästäkseen hän on opetellut sietämään kipua ja kertomansa mukaan jopa nauttimaan siitä.

Ehrnrooth on juoksussaan fanaatikko. Se tehnee rinnalla jaksamisen vaativaksi. ”Ehdottomuus kiehtoo minua”, hän kirjoittaa.

Ehdottomuudessaan hän vähättelee tunnetun juoksija-kirjailijan Hariku Murakamin itselleen asettamia tavoitteita, vaikka myös Murakami on määrätietoinen ja on kirjoittanut tahdonvoimasta sietää kipua. Elämäntapajuoksija Murakami ei kuitenkaan antaudu juoksuun täydellä ehdottomuudella, vaikka aikoo vanheta yhdessä sen kanssa.

Siis juoksu tai ei mitään. Ehrnrooth kirjoittaa agoniasta, kuoleman tuskasta. Amerikkalaisittain ”no pain, no gain”.

Ylipäänsä kasvavien kestävyysjuoksijamassojen harrastus ei ole Ehrnroothista juoksua lainkaan, vaan hölkkäämistä, kunnon ylläpitoa, harrastus muiden harrastusten joukossa:

”Minusta päivittäinen yhdeksän kilometrin lenkki kuuden minuutin kilometrivauhtia ei ole `vakavaa juoksuharjoittelua`. Tavoitteellisen kilpaurheilun näkökulmasta se on säännöllistä huoltolenkkeilyä hitainta mahdollista vauhtia…”

Hetkinen, siis kilpaurheilun näkökulmasta. Emmehän me kaikki ole kilpaurheilijoita. Mutta kuka ylipäätään tohtii kutsua itseänsä urheilijaksi?

Tai: ”En voinut tietää, miltä tuntuu juosta maraton, ennen kuin tulin maaliin alle kolmen tunnin aikarajan.”

Kuka sen rajan on asettanut?

Tai: ”Vakavasta juoksuharjoittelusta ei tiedä mitään, jos ei juokse yli kuusi tuhatta kilometriä vuodessa.”

Useimmat meistä eivät kilpaile muuta kuin ehkä itsensä kanssa, kukin omalta tasoltaan. Niin tekee JE:kin nykyisin. Kilparadat eivät enää kiehdo. Hän hakee omaa kulloistakin huippuaan, kangastusta, joka etenee juoksijan edetessä. ”Olen juoksija juoksussa, mutta en koskaan saavuta itseäni.”

”Niin kauan kuin on toivoa ennätyksestä, elämä säilyttää arvonsa.”

Se on aika rohkeasti sanottu.

Ehrnroothin käyttämiä käsitteitä on espanjankielinen nada, tyhjyys, olemattomuus, jonka takana on hiljaisuus. Nadasta hän kirjoittaa tyhjennysharjoituksen merkityksessä ja sillä hän selittää 1980-luvulla alkaneen maratonbuumin. ”Ihmiset haluavat tyhjentyä turhasta.”  Ehkä olen itse ollut niin harrastelijamainen maratoonari, että oma kokemukseni on pidemminkin täyttymyksen tunne, suuri mielihyvä.

Jari Ehrnrooth pyrkii kirjassaan Juoksu (2012) esseemäisellä pohdinnallaan kertomaan, miksi hän juoksee ja miksi hän tekee sen niin tinkimättömällä ehdottomuudella. Esseitä on 42, yhtä monta kuin maratonissa on kilometrejä. Olettaisin esseiden olevan juoksijan eri kausilta. Välillä hän suuntaa sanansa tuntemattomalle palstanpitäjälle, jonka usein huomaa vuokrapalstojen ohi juostessaan.

Tunnistan kerronnassa osin yli-ihmisen asennetta, ikään kuin juoksija uhmaisi maan vetovoimaa ja muuttuisi kimmoisaksi, kiitäväksi pantteriksi, jolle kaikki on vauhdin ja pystymisen hurmiota. Tavoittuuko juoksun pyhyys juuri noina hetkinä, joita Ehrnroothin juoksukokemuksissa lienee valtaosa?

Tuossa tilassa hän kokee olevansa kasvoton juoksija Suuren Kasvottoman edessä.

Toisaalta Ehrnrooth madaltaa itsensä alas, juoksevaksi apinaksi, nöyrtyy.  ”Olen tyhjä, arvoton, olen nolla, mitätön.” Tai: ”Astunnan alla murskautuu ikuisen paluun malja. Olet tyhjä, tarpeeton, epäonnistunut, muodoton massa. Etkä sitäkään.”

Tuosta puheesta on kaikkinainen pyhyys kaukana.

Ehrnrooth on käynyt läpi rasitusvamman jos toisenkin. Eihän hän ole kone, vaikka vaatii sitä itseltään. Millaista on, jos ehdoton juoksija menettäisi juoksukykynsä? JE aikoo Murakamin tavoin vanheta juosten ja juosta 70 kilometriä 70-vuotispäivänsä kunniaksi, sitten joskus.

Mutta jos ei voisikaan enää juosta, juoksun fyysiset kivut muuttuisivat juoksemattomuuden kivuiksi.  En ryhdy arvailemaan, omaksuuko ehdottomuutta itseltään vaatija kohtuutta, jota nyt ylenkatsoo.  Aukeaako sitä kautta solmu, johon hän kirjassaan useaan otteeseen viittaa.

Vielä kuitenkin tunnemme ylpeän juoksijan, Homo erecticuksen, joka puutarhapalstojen sivuitse juostessaan ja tunnistaessaan sivusilmin siellä tutun turkoosisilmäisen ”puutarhurin” korottaa askeltaan ja kokee juoksustaan mielihyvää.

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Filosofinen teos Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Juoksun pyhyys

  1. Kirsi sanoo:

    Minusta itsensä ylittämisen ja haastamisen kokemus ei ole juoksuvauhdista ja tuloksista kiinni, ja siksi minua hieman tökki kirjan minän kommentti siitä, mikä on oikeaa juoksua. Olen aloittanut juoksuharrastukseni nollasta, ja muistan edelleen miltä tuntui, kun juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni yli 10 kilometriä. Olin väsynyt ja voipunut koko loppupäivän; silloisella harjoittelulla matka oli minulle maksimisuoritus. Olin suorituksestani ylpeä silloin ja olen edelleen, vaikka nykyään juosten taittuu kevyemmin jo pidempikin matka.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s